sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Rautjärvi / Ryöppäänmäen kuopat

                                            Pauli Hanhiniemi "Muutkin mokaa"

Nyt ollaan taas siinä tilanteessa, että jotain pientä vipinää pitäisi saada tähän touhuun täällä Suomenkin puolella. Niinpä sitä ollaan Williladyn kanssa tultu siihen tulokseen, jotta jotain tarttis tehdä tämän Willimiehen jäljillä blogin puitteissa. Niinpä viime viikolla tuli mieleemme Rautjärven metsässä kaatosateessa vaellettuamme, että perkules sentään....onhan tämä niin kivaa puuhaa, joten laajennetaan aluetta! Niinpä edessä onkin poistuminen meille niin rakkaalta Etelä-karjalan maaperältä.

Vaan, minne hemmettiin sitä aluetta laajentaisi? Tämän miettimiseen ei sitten montaa päivää mennytkään, kun keksimme ratkaisun. Alkuvaiheessa valokuvaamme Miehikkälän kunnan alueella ja sitten edessä on Haminan ja Vehkalahden seudut. Osaltaan syynä laajentamiseen on oman työni asettamat vaatimukset. Noilla paikoilla on paljon kohteita, mitkä liittyvät Suomen historiaan. 
Kai tuosta kuopan erottaa?

Historianopettajana toimiminen ja oman blogin hyödyntäminen opetuksessani on itselleni mieluista puuhaa ja monet omista oppilaistani ovat saaneet kipinän historianopiskeluun blogini kautta ja kuuluvat sen säännöllisiin lukijoihin, vaikka he eivät enää olekaan oppilaitani. Tämä on mielestäni paras kiitos tekemästämme työstä. Toisaalta onhan se ihan saakelin palkitsevaakin itselle, kun saa ryömiä ahtaissa kosteissa luolissa, rämpiä kaatosateessa metsässä ja kahlata vyötäröä myöten mutaisella rannalla ja niin edespäin...
Yksi lukuisista kuopista. Ulosmenoaukko kaatuneen näreen vasemmalla puolella. Samoilla kohdin näkyy myös ladottua kivetystä.

Monesti on huolellisella suunnittelulla voinut välttää pahimmat paikat, mutta kun helkkari säälle ei voi mitään. Tai voisihan tuota, jos olisi vaivautunut tutkiskelemaan Forecan sääennustettä tarkemmin. Viime tiistaina näet Joutsenossa ei pitänyt sataa, mutta Rautjärven sää jäi tarkistamatta. Niinpä sitten tämän mokan takia, mihin tietenkin itse olen täysin syyllinen, sade kasteli meidät läpimäriksi metsässä, mistä etsimme kyltillä varustettua desantin hautaa. Tämä oli sitten se toinen moka, sitä ei näet löytynyt Ryöppäänmäeltä, vaikka siellä se kuulemma on. Edessä on siis uusi matka Rautjärvelle. Kunpa joku osallistui näiden matkojen polttoainekuluihin....
Ulosmenoaukko kuvan etualalla

Koska Pauli Hanhiniemen mukaan muutkin mokaavat, niin uskalsinpa nuo tunaroinnit kertoa teille lukijoille. Vaan tähän loppuvat tuon kertaisen retken tunaroinnit, ellei sellaisiksi lasketa Ryöppäänmäeltä löytämiämme omituisia kuoppia. Mäen päällä ja sen rinteillä on pyöreitä kuoppia, missä on yksi aukko. Niissä on myös kivistä ladottuja seinärakennelmia, joten olisivatko ne asumuksia, tervehautoja tai jotain muuta? Jälleen kysymyksiä, joihin en tiedä vastausta vaan toivon teidän lukijoiden osaavan auttaa meitä tämän mysteerin ratkaisemisessa. Edes Muinaisjäännöskartta ei tiedä paikasta mitään. Ehkä ne ovat ihmisen tekemiä tai lienisivätkö kuitenkin pommikuoppia. En tiedä vastausta tähän. Taisin juuri mokata kolmannen kerran?

PS. Olen löytänyt aivan mahtavan blogin, mihin olen jäänyt täysin koukkuun. Olen viime viikkoina lukenut varmaan kolmeen kertaan kaikki tarinat. Suosittelen, että tekin tutustuisitte Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjät blogiin. Aivan hemmetin upeita ja mielenkiintoisia paikkoja. Kyllä Suomi on mielenkiintoinen maa. Osaltaan tämän blogin takia haluan jatkaa Willimiehen jäljillä!!

   

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Parikkala / Piikapatsas

                                            Sleepy Sleepers "Pumpulitissit"

Jep, kesäloma on puolessa välissä ja kaikkea on tullut tehtyä....etenkin töitä! Vaan on tässä kaiken terassin nikkaroinnin ja jätelautojen sirkkelöinnin ohessa keritty piipahtaa Parikkalassakin asti. Piipahdimme näet Williladyn kanssa toissapäivänä tutkailemassa Parikkala-Rautjärvi akselilla uusia kohteita, mutta puolet jäi kuvaamatta kaatosateen ja märän metsän takia. Tietää siis uudelleen reissua kyseisille alueille, josta jäi nyt kaksi tietoomme tullutta uutta kohdetta kuvaamatta. Muita uusia tietoomme tulleita kohteita on myös Luumäen suunnalla. 
Piika jököttää keskellä autiota toria....poissa ovat 800 julkistushetkellä läsnä ollutta henkilöä

Tämä homma ei siis taida päättyä koskaan, vaan olen lähitulevaisuudessa kahden blogin loukussa, koska Willimiehen uudet seikkailut ottavat valtaosan ajastani lähivuosina. Uusia seikkailujanihan voit seurata täältä.  Karjalan laulumaat siis kiinnostavat, mutta ajatuksissani on ollut myös laajentaa tämän alkuperäisen blogin aluetta jonkun verran. Niin, sulaa hulluuttahan se olisi, mutta katsotaan miten käy!
Sivuprofiili on vielä jotensakin OK. Huomaa, että patsas on valaistukin

Joka tapauksessa nyt siirrytään asiaan ja tutustutaan Etelä-Karjalan uusimpaan patsaaseen, mikä paljastettiin Parikkalan uusitulla torilla lauantaina 11.7.2015. Valitettavasti en päässyt paikan päälle paljastustilaisuuteen, koska olin tuolloin Terijoen hiekkoihin tutustumassa. Samalla reissulla piipahdin myös Pietarhovissa omalla autolla tietenkin. Reissu olikin todella mukava Williladyn ollessa matkaseurana. Näin jälkiviisaana on todettava, että jos olisin tullut mielummin Parikkalan torille katsomaan Piika-patsaan julkistusta, niin kyllä olisi vi...tanut!
Marjaana Tykkyläisen Piika-patsas

Etelä-Karjalasta bloggaavana henkilönä olisi kaiketi parempi vetää kotiinpäin ja kehua tätä Marjaana Tykkyläisen pronssista työtä, mutta kun en vaan voi! Mielestäni patsas on sa...nan ruma ja piikakin jotensakin luonnottoman oloinen. Itse asiassa tissejä lukuunottamatta näyttää enemmänkin pojalta. Kyllä tähän hommaan käytetyllä 30.000€ rahasummalla pitää saada komeampiakin patsaita aikaiseksi! Itse asiassa summasta puuttuu vielä kolmasosa ja lupaan syödä sanani, jos saavat puuttuvan rahasumman kasaan. Pahoin pelkään, että patsaan kustantaneet Parikkalan Kalevalaiset naiset ry. kokee vielä rankkoja aikoja rahasummaa kerätessään. 
Mitä hittoa kala tekee hameessa?

Eräs nykyisin Joensuussa asuva tuttuni, joka on kotoisin Simpeleeltä, sanoi piian muistuttavan hänen nuoruutensa Parikkalan piikoja, jotka olivat aikoinaan kuuluisia Pietaria myöten. Lieneekö uhkea rintavarustus ihonmyötäisine asuineen saanut Ilkan unohtamaan vanhan suomalaisen sanonnan, aika kultaa muistot? Sinänsä ihan sama, mutta onpahan kohde esitelty nyt. Toista kertaa en vaivaudu ajamaan mokomaa matkaa päästäkseni tutustumaan Parikkalan piikoihin, ainakaan pronssiin valettuihin!
Pronssisista tisseistä päätellen tyttö, muuten veikkaisin pikkupojaksi...

Jokainen arvioikoon itse oman mielipiteensä Piika-patsaasta, mutta oma arvioni on siis nyt kaikkien tiedossa. Historian opinnoissa painotettu objektiivinen eli puolueeton suhtautuminen ei tainnut tällä kertaa toteutua. Toivottavasti Joensuun yliopiston hissanlaitokselta gradunohjaajani Kimmo Katajala ei lue tätä, koska saattaisin saada vähän huutia.... 

Mainittakoon vielä tähän lopuksi, että Parikkalan kunta kustansi patsaan valustaa varten tarvittavat työt ja materiaalit. Punagraniittisen lohkareen, millä piika seisoskelee, lahjoitti Matti Sounio. Valutyöstä vastasi Marjaana Tykkyläisen osuuden jälkeen Lapinlahden taidevalimo OY. Heitä ei voi syyttää, mutta kuvanveistäjä/taiteilija Tykkyläinen olisi voinut valita aiemman version Piika-patsaasta valettavaksi. Se oli huomattavasti parempi. Miksihän suunnitelmat muuttuivat?

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Lappeenranta / Willimiehen ja Williladyn monumentti

                                           Anneli Mattila "Rakkauden muistomerkki"

Tänään 3.7.2015 Joutsenossa julkaistiin uusi muistomerkki, mikä tosin on pystytetty yksityisalueelle, joten joudutte tyytymään esittelyyn näin blogin välityksellä. Vaan mitäpä siitä...olette joka tapauksessa ensimmäiset kenelle tieto tästä lohkeaa! Vaan pitäneehän tuo jotain taustaa keksiä tähänkin juttuun, joten aloitetaanpa jostain menneisyydestä ja palataan ajassa aina vuoteen 2012 ja etenkin sen joulukuuhun.

Tuolloin olin näet pulassa, kun selvittelin erään blogin kohteen taustoja. Joutsenon kirjaston etuseinässä on näet reliefi, mikä esittelee Suomen kirjallisuuden kuuluisia hahmoja. No, enhän minä niitä tunnistanut ja mietiskelin, että kenelle delegoisin tehtävän. Vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut, koska oma ja ystäväpiirini kirjallisuustietämys jää pitkälti Jerry Cottonin ja Tex Willerin varaan, joten piti keksiä jotain erilaista! Lopulta päädyin laittamaan sähköpostin koulumme äidinkielenmaikalle, joka innostui odotusteni vastaisesti saamastaan tehtävästä. Oli kuulemma ressukka joululomalla oikein räntäsateessa polkupyöräillyt paikan päälle katsomaan reliefia tarkemmin.

Hetki ennen julkistusta

Saihan tuo likka hommankin valmiiksi, joten pääsin julkaisemaan tarinan 28.1.2013, missä muistin näppärästi mainita blogin uuden assistentin nimenkin, vaikka olikin ehdoton kielto, ettei nimeä saa julkaista. Minähän en ole kummemmin tottunut kumartelemaan ketään, joten noudatin tuolloin taiteilijan vapautta melko laveasti. Tämä episodi oli ensimmäinen kerta, jolloin olin tulevan Williladyn kanssa lähemmässä yhteydessä, vaikka takanamme oli muutaman vuoden mittainen jakso samassa työpaikassa. No, koulumaailma on niin kiireistä, ettei tuolla liiemmin jouda haastella eikä tutustua ihmisiin!

Vaan tästähän tuo yhteistyömme alkoi kehittyä ja olimme jonkin verran yhteydessäkin, vaikka molemmilla olikin omat kiireensä. Minä rustailin tarinoita muistomerkeistä, seurailin SaiPan pelejä sekä haaveilin uusista retkistä, vaikka ajoittain blogin lopettaminenkin oli lähellä. Samana talvena tosin olin yhteyksissä erään miekkosen kanssa, joka kutsui minua Suomen johtavaksi muistomerkkitutkijaksi. Titteli nyt oli kaiketi vitsi, mutta olin toki melkoisen otettu! Joskus mieleeni juolahtikin, että olisihan tuo hienoa jos saisin joskus oman muistomerkin! Vielä hienompaa olisi toki ollut jos saisin sen omista ansioistani, vaikkapa eduskuntatalon nurkalle. No, tässä vaiheessa pitää tyytyä Joutsenossa sijaitsevan Villa Ahvenlammen oman kotisataman pihamaalle pystytettyyn muistomerkkiin.

Mutta palataanpa Williladyyn.... maaliskuussa 2013 hän kyseli, että olisiko mahdollista lähteä kanssani jollekin kuvausretkelle, koska väitti olevansa blogini innokas lukija jo edelliseltä syksyltä. Herrasmiehenä tietenkin hövelisti lupasin ottaa likan kyytiin ja lopulta sitten 8.6.2013 käytiinkin ensimmäisellä kuvausretkellä Ylämaalla. Tuossa vaiheessa blogin oli tarkoitus päättyä Ylämaan esittelyn jälkeen, mutta koska taisin olla hivenen rakastunut, niin päätin perkele jatkaa ja kuvata koko Etelä-Karjalan! 

Tähän päivään mennessä onkin istuttu Williladyn kanssa yhdessä autossa aika helkatin monta päivää ja kilometrejä aivan hemmetisti kurvailtu. Vaan mukavaahan tuo on ollut... Piti muuten oikein tarkistaa, että koska käytin nimeä Willilady ensimmäistä kertaa. Ei siinä näköjään kauaa mennyt, koska jo 13.6.2013 käytiin uudelleen kuvausretkellä Joutsenossa ja seuraavana päivänä nimi Willilady oli nähnyt päivänvalon.
Willimiehen ja Williladyn monumentti paljastettuna 3.7.2015. 

Tuon reissun jälkeen oli pientä viritystä, koska sain Williladyn jopa päivittämään blogiani oman viikon kestäneen Venäjän moottoripyöräreissun aikana. Hyvin hoiti hommansa ja tuon jälkeen istuskeltiin useasti laavuilla metsän keskellä haastelemassa mukavia. Tekstiviestejäkin tuli kaiketi joitain satoja naputeltua kesän ja syksyn aikana, kunnes lopulta päätettiin muuttaa yhteen asustelemaan Joutsenoon. Olisikohan ollut joskus 2014 tammikuussa? Kuka näitä kaikkia päiviä jaksaa muistaa...

Melko nopeasti sitten kyllästyttiin asustelemaan kerrostalossa toisiamme tuijottelemassa ja päätimme ostaa oman talon. Maaliskuun loppupuolella 2014 sitten siirrettiin romppeemme omaan yhteiseen huusholliin ja ollaan kaiketi jotenkin pärjättykin yhdessä, vaikka ajoittain ainaisen remontin keskellä asuminen rupiaakin sapettamaan. Joskus tuntuu, että olemme huiskaneet kumpikin kolmea työtä. Yhdestä saa voita ja leipää, mutta ehtoolla suoritetusta työstä hyvän mielen. Kaiken päälle olemme vielä laukanneet monumenttien perässä pitkin ja poikin Etelä-Karjalaa ja nykyisin Karjalan kannaksella. Välillä en tiedä itsekään mistä tuota virtaa on riittänyt?

Eipä tuota elämäänsä kannata silti liiemmälti valittaa, koska kaiken tohinan keskellä olemme kerinneet mennä kihloihin Viipurissa(patsaan juurella, tietenkin) sekä naimisiinkin ennätettiin marraskuussa. Asiat ovat edenneet osaltamme melko vauhdikkaasti, mutta eihän tuo nyt ole ongelma. Elämä näet hymyilee.
Monumentti tulee saamaan takaosaansa vielä kivipuron 

Meitä kumpaakin kiinnostaa historia, menneisyys ja kaikki vanha tavara yms. Niinpä keväällä pihanperukalla olevaa kompostikasaa levitellessäni alkoi ajatus omasta muistomerkistä itämään. Kasasta pomppasi esiin oman talomme menneisyydestä kertovia jäänteitä, kuten vanhoja tiiliä, betonilohkareita ja etenkin helkatin isoja kiviä. Näitä elementtejä yhdistelemällä onkin pihan nurkassa ollut "valmis" monumentti jo muutaman kuukauden ajan. Tuleehan se muuttumaan vielä ympäristöltään ensi kesän aikana, mutta eiköhän tuossa riitä ihmettelemistä nytkin lenkkipolun ohikulkijoille? Onhan monumentti nyt lopultakin saatu viimeisteltyä ikiomalla muistolaatalla. Tästä seikasta olen melkoisen ylpeä!! Ei ehkä ihan joka sällillä oman töllin pihalla muistomerkkiä olekaan?

Koska nyt olen tässä jaaritellut omiani yhteisen muistomerkin taustoista, niin lienee aika antaa Williladylle mahdollisuus kirjoittaa oma näkemyksensä....
Meidän muistolaatta

Olemme Willimiehen kanssa kierrelleet lukemattoman monilla eri syistä pystytetyillä muistomerkeillä. Jotkut niistä on pystytetty valtiovallan toimesta ja suurten ansioiden tai menetysten vuoksi. Toiset taas ovat pienempiä merkkejä siitä, että juuri tässä ja tällä kohdalla on tapahtunut jotain merkittävää. Yhteistä niille kaikille on, että ne jollain tavalla tekevät paikasta merkityksellisen. Vaikkapa puita on rakas isänmaamme pullollaan, mutta jostain tietystä puusta voi tulla aivan erityinen vain siksi, että siihen on ollut tapana viillellä ristinmerkkejä hautajaissaatossa käveltäessä. Pienet laatat ja kyltit kertovat sitten nykyisille ja tuleville sukupolville, mikä merkitys tällä paikalla on. Muutoinhan kaikki olisi vain yhtä ja samaa luontoa... Ehkä juuri tämä ajatus on innostanut minua kaikkein eniten muistomerkkien bongaamisessa. Muistomerkit luovat paikoille merkityksen!
Valokuvastakin näkee, että Villa Ahvenlampi on vielä työn alla....Monumentti kuvan vasemmassa laidassa. 


Villa Ahvenlammen muistomerkki on pystytetty meille äärimmäisen tärkeän talon pihaan. Me saamme onneksemme olla osa tämän talon jo pitkää historiaa. Tämä talo on meille koti, kotisatama, turvapaikka. Olen äärettömän onnellinen siitä, että saamme pitää huolta tästä vuonna 1947 rakennetusta suojelukohdetalostamme, joka on aivan ainutlaatuinen! Me jätämme omat merkkimme tämän talon historiaan. Koska talo on suojelukohde, joka täytyy säilyttää samanlaisena tuleville sukupolville, suuri toiveeni on, että Villa Ahvenlampi ja kaunis Ahvenlammen ympäristö saavat kukoistaa vielä kauan meidän jälkeemmekin! Olisi ihanaa ajatella, että vielä pitkänkin ajan päästä muisteltaisiin, keitä olivat nuo muistomerkkeihin hullaantuneet Willimies ja Willilady, joiden rakas kotisatama tämä talo on ollut.

torstai 2. heinäkuuta 2015

Luumäki / "Jos otat, et aja" maisemateos

                                               Juice "Einarin polkupyörä"

Vau, neljännesmiljoonaa kävijää vieraillut täällä Willimiehen jäljillä blogissa! Kiitosta vaan, että jaksatte yhä vieläkin piipahtaa täällä lueskelemassa höpötyksiäni. 

Tämän kertainen kohde on tienvarsiteos, minkä tarkoitus on herättää keskustelua vakavasta asiasta, mihin Willimieskin on takavuosina syyllistynyt useasti, nimittäin tankojuoppouteen. Onneksi itse tajusin lopettaa kyseisen typeryyden jo vuosia takaperin, milloin näet lopetin polkupyöräilyn....
Väsyneen matkalaisen päätepysäkki 6-tien varressa

Ei maar, mutta Luumäen Jurvalassa on pilke silmäkulmassa toteutettu loistelias maisemateos, mikä ansaitsee saada edes vähän julkisuutta. Jokunen tuhat autoilijaa tuon onkin jo nähnyt...

Muistetaan siis kaikki, että humalassa ei pyöräillä eikä tietenkään kurvailla autollakaan. Tällöin meille ei käy yhtä huonosti kuin Jurvalan miehelle, joka on kaiketi ollut kotimatkalla Jurvalan Tavernasta. 
"Jos otat, et aja" 

Lopuksi on muuten pakko mainostaa muutamalla sanalla Tavernaa, missä olen joka kerta Luumäen kuvausretkillä pysähtynyt syömään. Muutamalla sanalla sanottuna parhaat pöperöt ikinä ja mihin hintaan! Tulen takuulla vielä usein syömään baariinne ja juomaan kolpakollisen....mutta vain yhden! 

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Luumäki / Lindströmin muistomerkki

                                           Ismo Alanko Säätiö "Vittu, kun vituttaa"

Nyt olen vahvasti sitä mieltä, että alan pikkuhiljaa ymmärtää kreikkalaisia, joiden mielestä EU on syvältä! Tämän aamuisten uutisten jälkeen olen vahvasti kreikkalaisten kanssa sitä mieltä, että voiko idioottimaisempaa organisaatiota olla? Jonninjoutavaa näpärtelyä pikkuasioista, kun kaikki isot jutut taloutta ja talouskasvua myöten ovat retuperällä. No ei ole ihme, ettei aika riitä tärkeisiin asioihin, koska nyt ne aikovat aloittaa kyttäämään patsaiden, rakennusten ja maisemien tekijänoikeuksiakin. Taitaa nämä minunkin blogit loppua samantien, kun aloittavat lähettelemään laskuja laittomista valokuvista, joissa esittelen muistomerkkejä ja patsaita. Tähän kuohuttavaan ja idioottimaiseen ajatukseen voit perehtyä täältä.

En kyllä jaksa käsittää, että julkisille paikoille pystytetyt patsaat sun muut voisivat olla kiellettyjä valokuvaajille. Toki ehkä kyseessä on ansiotoimintatarkoituksessa otetut valokuvat, mutta ainakin oma suunnitelmani kerätä kirjaksi Etelä-Karjalan komeimmat kohteet on nyt virallisesti ohi. Ei jumaliste kenenkään aika voi riittää selvittelemään, että kenellä mahtaa olla tekijänoikeudet johonkin vanhaan patsaaseen. Ei jumaliste ja haloo.....onkohan siellä olleskaan järkeä päässä tuolla Brysselissä vai missä nuo pölvästit kokoontuvatkaan?

Ja kun nyt innostuin valittamaan, niin jatkanpa samalla linjalla! Nyt kun alkaa tuota ikääkin olla meikäläisellä lähes puolen vuosisadan verran, niin jokunen euro on tullut verojakin maksettua. Luulisi sillä saavan jotain palveluakin, mutta ei helkatti kun tehdään ihmisen elämä hankalaksi, ainakin näin historiasta bloggaavan henkilön näkövinkkelistä.

Miksi ihmeessä julkisilla varoilla ylläpidetyt arkistot ja museot saavat oikeuden ylläpitää sähköisiä arkistoja, joihin tavallisella pulliaisella ei ole varaa eikä käyttöoikeutta? Meidän yhteisillä varoilla ne on vuosien saatossa kerätty, mutta silti vain harvoilla on oikeus käyttää niitä! Onneksi edes osan aineistosta jakavat verkossa, mutta aina pitäisi olla lupalippunen ostettuna, jotta voisi vaikkapa vanhan valokuvan lykätä uuden kuvan viereen osoittamaan alueen muutosta jne... Ei saamari mene minun jakeluuni tällainen tiedon ja informaation jakaminen nykyaikana. Mielestäni kaiken aineiston pitää olla kaikkien käytettävissä.
Itse ottamani valokuva Lindströmin muistomerkistä, vielä kun se oli luvallista

Onneksi edes jotkut organisaatiot ovat tajunneet mitä mahdollisuuksia se avaa tavallisillekin ihmisille, kun tietoa jaetaan avoimesti. Karttapalvelut kehittyvät ainakin ja se takaa uusille yrityksillekin mahdollisuuksia liiketoimintaan. Samaa toivoisin arkistoilta ja museoiltakin. Johan tuo vääristää käsitystämmekin historiasta ja maamme menneisyydestä, kun julkaistaan joitain osia arkistojen kuvamateriaalista, mutta paljon jää vielä hämäräänkin. Hyvänä esimerkkinä on SA-kuvat, mitkä suuren kohun saattelemana julkaisivat valokuvia viime sodista. Hyvää asiassa on se, että julkaisivat, mutta siinä ei takuulla ole kaikkia valokuvia. Ainakin minun mielestäni "kiusalliset kuvat" on karsittu pois!
Muistomerkin kaiverrus näkyy jo...

Jotenkin tuntuu, että eurooppalaiset ja suomalaiset siinä sivussa kaivavat omaa hautaansa, mikä tulee olemaan vielä melkoisen syväkin. Olisi jo aika laskeutua nykyaikaan ja tajuta, että maailma ympärillä on muuttunut melkoisesti viime vuosikymmeninä ja vauhti vaan kiihtyy. Valitettavasti meille vain sorvataan uusia lakeja ja asetuksia, millä kahlitaan elämää ja yhteiskunnan kehittymistä. Ei tästä touhusta mitään tule, ennen kuin byrokratiaa karsitaan raskaalla kädellä. Antakaa päättäjät meidän huolehtia omista asioistamme, niin huomaatte, että toimeliaisuutta riittäisi vaikka muille jakaa. Saataisiin tämä Suomikin kukoistamaan nykyisen näivettymisen sijaan. 

No nyt tuli valitettua sen verran, että taidankin ryhtyä mielipidebloggariksi, jonka elämäntehtäväksi tulee vastustaa kaikkea byrokratiaa ja kehityksen jarruttamista. Jospa sillä keinolla pääsisi vaikka eduskuntaan asti terrorisoimaan ja aiheuttamaan sekaannusta. Jonkunhan tähän touhuun olisi muutos saatava aikaiseksi.

Vaan nyt kun EU ei ole vielä ihmeellisiä lakejaan saanut virallisiksi, niin uskallan esitellä viimeisen kohteen Luumäen rautatiemuistomerkeistä. Kyseessä on ratamestari Johan Alfred LIndströmin muistomerkki, missä muistellaan kyseistä 14.8.1886 resiinalla junan alle jäänyttä henkilöä. Kyseinen onnettomuus tapahtui lähellä Koskelan tasoristeystä, ja johti siis Lindströmin kuolemaan.
Rtm. J.A.Lindström 14.8.1886

Valtion rautatiet pystyttivät 1930-luvulla paikalle muistomerkin, joka kuitenkin hautautui ratapenkkaan junaradan korjaustöiden yhteydessä. Sieltä se löytyi ja lähistöllä asuneet henkilöt nostivat sen pystyyn ja näin monumentti on kaikkien nähtävissä tänä päivänä. Itse asiassa se on säilynyt aiemmin esiteltyihin kohteisiin verrattuna tosi hyvin, koska kaiverrukset ovat luettavissa ilman liitua. Kannattaa käydä vaikka kurkkaamassa paikan päällä, kunhan muistat väistää ohikiitäviä Allegro- ja tavarajunia.

No, olipahan vuodatus